2018 ei alkanutkaan
ihan niin kuin olisin toivonut. Olisin halunnut että tämä vuosi alkaisi ilman
sydän suruja, toivoin että mies jota tapailin loppu vuodesta, olisi pysynyt
kanssani elämäni loppuun saakka. Toiveajattelua; mies joka oli minusta niin
minunlaiseni juuri sopiva minulle, sanoikin minulle, ettei halua tapailla
minua, koska olen niin erilainen.
Olenko erilainen siksi, koska en vain päästä muuriani
helposti alas. Että pidän osan asioistani itselläni. Vaikka olemme tunteneet
toisemme puoli vuotta, ei se tarkoita sitä, että hän tuntisi minut jo kokonaan.
Ei todellakaan, ei silloin jos kyseessä on henkilö jotka on satutettu jo monta
kertaa aikaisemmin. Aikaisemmat tapailemani miehet ovat hävinneet kuin tuhka
tuuleen vuodenkin tapailun jälkeen, luotto on pienentynyt aivan reippaasti. En
ole se tyttö joka tivaa päästä heti muutamien treffien jälkeen toisen
tyttöystäväksi, haluan oppia tuntemaan toisen ja vakuuttamaan itselleni, että
tämä on sellainen kaveri johon voin oikeasti luottaa ja joka ei satuta minua.
Olen varuillani, sillä mitä muutakaan olen oppinut edellisistä
suhteistani, ne vain loppuvat kuin seinään. Olen ainainen optimisti, uskon koko
sydämeni pohjasta, että löydän todellisen rakkauden, niin vahvan, että se kestää
koko loppu ikäni. Tiedän jo nyt ettei toinen puoliskoni tule olemaan
täydellinen, koska ei kukaan ole. Mutta hän on se joka on minun tukenani aina,
saa minut nauramaan ja rakastaa minua minun huonoista puolista huolimatta ja
minä teen saman hänelle. Hän tekee minusta paremman ihmisen ja minä hänestä.
Tähän uskon ja olen nähnyt todellista rakkautta ja uskon, että minäkin sen
saavutan.
Mikä vuoden toinen viikko; jäätävä flunssa, korkea kuume ja
ero vielä siihen päälle. Kyyneleet pursuivat silmiini, kun kirjoitin viestiä takaisin
”jos vain haluat, ei meidän tarvitse enää tavata”. Tämä satutti ja paljon, itku
ei meinannut loppua saati henki kulkea, kun räkä oli tukkinut nenäni ja yskän
puuska tuli kesken hengen vetoa kyynelten lomassa. Mutta tästä päästään yli
läheisten avulla ja haluan kiittää varsinkin ihanaa ystävääni, vaikka olet
toisella puolella Itämerta, olet minulle suuri tuki tässä tilanteessa. Ja iso
kiitos kuuluu äidilleni, vaikka sitä en aina muista sanokaan, mutta kiitos kun
tuet minua jokaisen ero jäljiltä, kun ulvon puhelimeen, enkä tiedä saatko
sanoista selvää. Kiitos kun saat minut taas nauramaan ja uskomaan itseeni
jälleen, kun tunnen itseni rikkinäiseksi ja mitättömäksi.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole hakea sääliä. En
kaipaa sitä, haluan vain auttaa itseäni pääsemään tästä yli ja ajatuksien
kirjoittaminen auttaa minua aina paljon. Toivon myös jos siellä on toinen joka
käy juuri eroa läpi saa tästä jotain apua. Ei ole mukavaa olla yksipuolisen
rakkaus suhteen uhri. Tällaisessa suhteessa on vain toinen joka on varpaita
myöten ihastunut toiseen, ehkä jopa rakastunut, mutta toinen ei vain vastakaan
tunteisiin, vaikka joskus siltä tuntuisikin.
Tuhannet vastaanotetut söpöily viestit ja sydämet kertovat,
että vastakkainenkin puoli on ihastunut. Mutta mitä tapahtuu kun toinen silti katoaa
kuin tuhka tuleen, sitä jää miettimään, että mitä on käynyt. Palaako hän
koskaan takaisin? Ajatteleeko hän minua, niin kuin minä ajattelen häntä joka
päivä? Ikävää on myös se, että jossain vaiheessa rupeaa käymään keskusteluja
uudestaan läpi, väistämättä miettii mitä ihmettä olen saattanut sanoa väärin vai
olenko vain ymmärtänyt kaiken väärin? Onko hän jossain vaiheessa maininnut,
ettei olekaan koskaan välittänyt minusta niin kuin olin luullut. Onko kaikki
ollut vain minun omassa päässäni? Vai oliko kaikki totta, mutta hän on vain säikähtänyt,
mutta on ollut liian raukkamainen, ettei ole kehdannut sanota sitä minulle.
Miksi vieläkin toivon, että jokainen soittaja olisi hän? Että hänen autonsa
olisi ilmestynyt taloni eteen ja hän odottaisi minua ja pyytäisi minut
takaisin?
Mutta ei, näin ei käy. Elämä ei ole kuin elokuvaa, mies
tuskin tajuaa tehneensä virhettä tai jos tajuaa niin antaa asian vain olla.
Mutta minulla on hyviäkin uutisia, nimittäin tästä pääsee vielä yli. Se ei
tapahdu hetkessä, mutta ajan kanssa. Jonkin ajan päästä vain huomaat, ettet enää
ole ajatellut häntä enää pitkiin aikoihin. Et enää muista miltä hänen naurunsa
kuulostaa, etkä toivo hänen kävelevän vastaan kadulla. Huomaat että olet
onnellinen taas pitkän ajan jälkeen ja osaat taas nauttia pienistä arjen
asioista.
Sitten taas tulee niitä päiviä, että menettää uskonsa
rakkauteen, kun tuntuu, ettei tule löytämään ketään ja jää yksin kymmenen
koiran kanssa. Tämä on se minun isoin pelkoni, jäädä yksin. Näitä päiviä nyt
vain sattuu jokaiselle sinkulle aina silloin tällöin, tipahdamme pohjalle.
Vaikka kuinka sydämessä palaa toivon kipinä, joskus se vain heikkenee, mutta se
ei sammu koskaan. Eikä se haittaa kuinka monta kertaa tipahdamme kuopan
pohjalle, sieltä pääsee aina pois. Sillä tiedän ja uskon, että jokainen meistä
ansaitsee ja löytää todellisen rakkauden. Mitä vähemmän sitä etsimällä etsimme,
olen varma, että rakkaus löytää meidän juuri silloin.
Tätä postausta olen nyt pari päivää miettinyt uskallanko sen
julkaista. Mutta uskon siihen että se on jakamisen arvoinen. Sillä jos sinulle
käy näin ikävästi kuin minulle, on tässä sinulle hieman lohdutusta, että joku käy
läpi myös samoja ikäviä asioita. Et todellakaan ole yksin.
// This post is only in Finnish. It about going through a breakup and how to survive of one-sided affair. I you want to read it, please use a translate.
Ei kommentteja